Minua ei
ymmärretä Amerikassa. Kun Mr. S.M. ei ole tulkkaamassa (hän on toistaiseksi kai ainoa amerikkalainen joka minua ymmärtää), olen säännönmukaisesti pulassa.
Tapahtui eilen
Starbucks-ketjun kahvilassa 42 kadun ja kuudennen avenuen kulmassa:
-Can I have an
espresso, please?
-One shot or two
shots?
-Just an
espresso, please.
-What size?
-An espresso!
-Small or large?
-Small… I guess.
-No sweeterners?
-Sorry?
Jono takanani
kasvaa. Pakotetun pirteä myyjä tiskin takana on ymmällään:
-Sweeteners?
-No! I just want
to have a.. small espresso!
Mr. S.M.:llä on
tietenkin kohtaukselle selitys:
-Nobody here
orders just an espresso. They cannot even imagine you wanting something as
simple as that.
Amerikkalainen
haluaa suuren kurpitsan ja kanelin makuisien caffè latten
vaniljaluomusoijasoijamaidolla – vähintään.
Penn Station
Kmart myöhään samana iltana. Olemme tulossa illalliselta Mr. S.M.n äidin luota
ja poikkeamme tekemään joitakin ostoksia (ei ruokaa; meillä on mukanamme
valtava säkillinen juutalaisia erikoisuuksia challah-leivästä
nuudelivanukkaaseen). Kaikki sujuu hyvin siihen asti kun pääsen kassalle
maksamaan. Hämmentyneenä jään katsomaan, miten myyjä pakkaa kaksi
muovipussia päällekkäin. Hän huomaa tuijotukseni:
-Do you have a
question?
-No, I do not
have questions.
Tai olisihan
minulla ollut: Miksi kaksi muovipussia? Miksi neljä kuittia, joista jokainen
noin metrin pituinen? Miksi tikkareita viiden kilon boxeissa, joihin vauvat
voivat (siitä on mukana isot varoitustarrat) hukkua? Miksi jo nyt kolmen sadan
dollarin hintaisia muovisia joulukuusia? Tai ruohoa kasvavia Obaman päitä?
Miksi valmiiksi paistettuja piparkakkutaloja, joissa karkit ja kuorrutuksetkin
tulevat mukana?
- What happened?
Kysyy Mr. S.M., joka odottaa minua muutaman metrin päässä.
- Just a culture
shock. Again.
